Olen työskennellyt oman voimani ja potentiaalinin kanssa jo jonkin aikaa.
Pystyn tunnistamaan itsessäni pakotettu voimaa. Pakotettu voima ikäänkuin kaivetaan esiin väkisin ja rynnitään sen avulla läpi harmaan kiven. Pakotetun voiman käyttö, jättää itselle usein tunteen taistelusta. Vaikka on saavuttanut jotain, tuntuu kuin voimat olisivat loppu ja vihdoin saisi luvan hengittää.
Olen hiljalleen tutustunut siihen aitoon voimaan ja potentiaaliin minussa, joka virtaa vapaana, kauniisti. Joka ei taistele vaan antaa kannattelee hellästi vastoinkäymisiä, tutkii niitä. Tämän energian hyväksyminen ei ole ollut helppoa. Olen tehnyt useita kohtumatkoja voimani ytimeen. Sen energia on jotain niin suurta, jotain niin voimakasta, mutta pelottavaa.
Minulle tuo voima on ollut niin pelottavaa, että kyyneleet virtaavat vuolaina poskille ja niin isoa, että koko keho tahtoo vetäytyä. Eilen minulla oli jälleen mahdollisuus kohdata voimani upean kohtutyöskentelymatkan aikana.
Tunsin sen kaiken potentiaalin, mutta kehoni sulkeutui. Teki taas mieli paeta, mutta miksi? Tunsin pelkoa. Pelkoa olla liikaa, pelkoa onnistua liian hyvin, pelkoa helppoudesta, pelkoa loistaa. Päätin kohdata tuon pelon. Annoin periksi ajatuksen turvin: minä luon tämän todellisuuden. Minä luon pelon ja rajoitteet itselleni.
Istuin ja kehollistin tätä. Hiljalleen energia alkoi avautua ja kehoni vastaanottaa sitä voimaa ja potentiaalia, joka minulle kuuluu. Kohtuni täyttyi siitä kaikesta hyvästä. Hyväksyi sen kaiken.
Tein tätä kohtumatkaa esiäitieni kanssa. Syvä kiitollisuus heitä kohtaan matkaseurasta ja siitä mitä kaikkea saamme heidän kauttaan oppia ❤👵🧙♀️