Avun vastaanottaminen ✨
Ensimmäinen tunne, mikä minulle nousee avun vastaanottamisesta on äärimmäinen kiitollisuus. Kiitollisuus siitä avusta, jota olen viime aikoina saanut vastaanottaa ja ihmisistä, jotka ovat sitä tarjonneet. Mutta myös äärimmäinen kiitollisuus itseä kohtaan, että olen osannut ottaa sitä vastaan.
Reilu viikko sitten, kun ajattelin avun vastaanottamista se tuntui lähinnä vaivaannuttavalta. Minulle avun vastaanottaminen on aina ollut himskatin hankalaa. Siinä joutuu myöntämään oman vaillinaisuutensa ja syvällä kohtaamaan sen, ettei kaikesta selviä yksin.
MUTTA eihän meidän tarvitsekaan. Me saamme tarvita, me saamme olla haavoittuneita. Ihmiset on tehty elämään yhteydessä ja me olemme yhtä. On vain harha, että olisimme erillisiä toisistamme ❤
Oman kokemukseni mukaan suurimmat muurit murtuvat vasta, kun myönnät itsellesi, ettet selviä kaikesta yksin. Kun kohtaat ihmisen, joka näkee sen vahvuuden taakse. Kun olet valmis päästämään irti vahvuudesta ja selviämisestä, valo sinussa lähtee laajenemaan.
Koin itse kaksi irtipäästöä viime viikolla. Toinen tapahtui spontaanisti erään seremonian yhteydessä. Ihana ystäväni vain kannatteli minulle tilaa tuntea se vaillinaisuus ja heikkous itsessäni. Toinen tapahtui omassa tunneprosessissani, jossa tunsin kauheaa tuskaa ja häpeää omista tunteistani. Kun myönsin tunteeni, ne helpottivat.
Nämä tapaukset vapauttivat niin paljon tilaa minussa. Ne vapauttivat tilaa minulle itselleni ja tuntuu siltä kuin asiat virtaisivat paremmin kuin aikoihin.
Kun antaudut avuntarpeelle, saat apua ❤